Arvostelu - Annie Hall

Ja tässä meillä on kaikkien aikojen neuroottinen nörtti ja
elokuvan kantava voima. Ja siihen loppuu kierroksemme elokuvien nörteistä.

Tämä on itselleni ensimmäinen Woody Allen-elokuva. Nyt odotukseni on myös korkealla hänen muita elokuviaan varten.

Annie Hall keskittyy enimmäkseen kahden päähenkilön suhteeseen. Neuroottisen koomikon, Alvy Singerin (Allen itse) ja neuroottisen näyttellijän Annie Hallin (Diane Keaton) suhteeseen. Alvy itse aloittaa elokuvan monologillaan, jossa hän ilmoittaa erostaan Annien kanssa. Siitä eteenpäin tutkaillaan Singerin ja Hallin suhdetta.

Annie Hall on todella viisas elokuva. Elokuvan lähestymistavat on hyvin nokkelat ja elokuvan hahmotkin ovat viisaita ja erilaisia, mikä on hyvin virkistävää. Kun katsoin tätä, ajattelin koko ajan kuinkahan iso älykkyysosamäärä Allenilla on. Elokuvassa käydään myös psykologiaa ja ihmisten ajattelutapoja läpi, se voisi jopa käydä jostain tunnista läpi lukion standardeilla.

Annie Hall kertoo ihmisistä. Miten he käyttäytyvät, kun jokin on vinossa? Miten he käyttäytyvät, kun ovat menettäneet jonkun rakkaan? Allen on suunnannut tällä kertaa suurennuslasin itseensä, onhan hänen näyttelemä hahmo pääroolissa. Elokuvassa tutkaillaan hyvin nokkelasti ihmisiä ja erityisesti Alvya, joka on todella hyvä hahmo. Hän on todella sarkastinen, neuroottinen ja jopa hieman ilkeä. Hänellä on useita monologeja ja jopa sen jälkeen kun lopputekstit on pyörinyt, ei vieläkään oikein tiedä miten Alvy toimii tai minkälainen hahmo hän on. Loistavan, diipin ja hauskan käsikirjoituksen avulla Allen on onnistunut loihtimaan Alvysta todella hyvän hahmon, aivan kuten muistakin osa-alueista. Myöskin Annie Hallin hahmo on kiinnostava. Hän on epävarma, vastahakoinen, erilainen ja kärsii myös omista ongelmistaan. Hän ei ole vain tavallinen yksiuloitteinen hahmo.

Myöskin suurin osa elokuvasta on puhetta. Alvy joko puhuu itsekseen tai Annien kanssa. Puhetta, puhetta ja puhetta. Puhumista elokuvista, elämän mysteereistä, Alvyn lapsuudesta, muita tapahtumia hänen elämästään, Annie Hallista, kaikesta! Woody on tunkenut elokuvan täyteen dialogia. Sitä on aivan järkyttävästi. Oli silti kyllä antoisaa kuunnella, kun se kaikki meni vain korvasta sisään. Elokuva käy älyllisesti stimuloivasta keskustelusta läpi. Tuntuisi kuin Allen puhuisi suoraan kameraan, koska sitähän hän tekee!

Pidän myös siitä tavasta miten Allen vaihtelee elokuvan erilaisia tapoja kertoa tarinaa: on tekstityksiä, animaatiota, samanaikaisia kohtauksia, kaikkea. Se tuo elokuvaan vielä yhden kerroksen, joka on virkistävä ja kaikkea muuta.

Näyttelijät ovat loistavia. Vaikka elokuva koostuu lähinnä kahdesta näyttelijästä, taustalla vilisee myös outoja sivuhahmoja, kuten esimerkiksi sukulaisia, satunnaisia henkilöitä, jolle Alvy sanoo suorat sanat  ja ystäviä. Näyttelijät ovat myös yksi elokuvan kantavista voimista. Allen lataa itseensä äärimmäisen neuroottisen tunneskaalan, joka pysyyy ylhäällä ja pysyvänä keston ajan. Äitini sanoi, että Allen on oikeassa elämässä melko samanlainen, joten työ oli varmaankin helppo. Allen silti onnistuu työssään. Alvy tuntuu oikealta hahmolta, hänellä on pienet tikit ja omat syynsä asioihin. Allenin dialogi on todella terävää, sekä kameran edessä ja takana. Keaton ei myöskään jää varjoon, sillä tekee hänkin oivaa työtä Allenin kumppanina, elokuvan nimikkohahmona. 

Annie Hall on todella terävä elokuva. Sen dialogi on hyvää, oivallukset ja käsikirjoitus ovat todella nokkelia ja näyttelijätkin hyviä. Visuaalinenkin puoli on kunnossa.


****½

Arvostelu - Moonrise Kingdom

Moonrise Kingdom on charmikas, herkullisen älykäs ja loistava seikkailuelokuva.

Ensinnäkin, olen todella pahoillani, etten ole kirjoittanut kuukauteen!

Olen mukana näytelmässä, olin juuri kipeänä ja kaikkea muuta. Jostain syystä motivaationi on myös ollut alhainen. Kai se on se murrosikä. Tästä lähtien alan sylkeä naamaanne säännöllisesti laatua, ettekä saa edes suojautua! Laita se sateenvarjo pois, Cilo! Sinä myös, Ence Boo! Pian tulee ainakin arvosteluja kaakaoista (hypetys alkaa!), vanhasta animaatio-blakspoitaatioelokuvasta ja kaikesta muusta. Comeback alkaa tästä!


Wes Anderson on yksi makuuni parhaiten sopivista ohjaajista. Herran eksentrinen ja outo ohjaustyyli on purenut meikäläiseen, ja olen jokaisesta hänen tekemästään elokuvasta nauttinut. Moonrise Kingdom on todellakin yksi lemppareistani.

Elokuva sijoittuu vuoteen 1965: Eräs epävakaa partiolainen Sam (loistava Jared Gilman) pakenee partiostaan matkalle. Skoutin suunnitelmaan on kietoutunut myös yksinäinen lukutoukka Suzy, (charmikas Kara Hayward) jonka Sam tapasi erään näytelmän takahuoneessa. Ystävät ovat heitelleet kirjeitä ja ovat yhdessä tehneet johtopäätöksen: elämä on syvältä. Kaksi nuorta päättävät mennä telttaretkelle metsään, omalle pikku seikkailulleen. Luonnollisesti, toisaalla kaikenlaiset vanhemmat ja partionjohtajat ovat huolestuneet ja niin alkaa etsintäretki, joka huipentuu tulviin, saariin ja Jason Schwartzmaniin (ja hänen viiksiinsä).

Ellei jo itse juoni kuulostanut wesandersonmaiselta (onko tuo sana?), sitä itse elokuva ainakin huutaa. Elokuva sisältää samantapaisia yksityiskohtia ja tuntuu samalta kuin Andersonin muut, tietysti hyvällä tavalla. 

Moonrise Kingdom on kuin pieni jalokivi elokuvaksi, pieni, kokeilevainen, hieman outo, charmikas, huumaava ja hyvin värikäs. Elokuvan pääjuoni, Samin ja Suzyn telttaretki antaa paljon mahdollisuuksia luovuuteen ja toimii hyvin. Hahmoista oppii melkein koko ajan uutta, ja siinä on toinen asia jota arvostan. Se, että tarina aukeaa hiljaa katsojalle. Se, että ohjaaja ottaa hahmojen tarinaa ja siroittelee sitä ympäri elokuvaa. Samista ja Suzysta aukeaa salaisuuksia esimerkiksi Samin ärsyttävien partiokaverien juoruista ja omista kertomksista. Sam ja Suzy ovat loistavia hahmoja ja kuten viimeksi arvostelemassani elokuvassa, he korostuvat ja osa heistä on pienet oudot jutut, esimerkiksi miten he liikkuvat tai heidän tavat tehdä asioita.

Moonrise Kingdom on myös todella omalaatuinen, lähennellen jo absurdin omalaatuista taide-elokuvaa (tai vaihtoehtoisesti niin huono, että se on hyvä-fiilistä tuova B-elokuva). Andersonilla on ollut varmaankin sirottelukausi päällä, koska sitä jatkuu muilla osa-alueilla. Siro, siro, yksityiskohtia lentelee, rallattelee Wes. Elokuva on kammettu täyteen yksityiskohtia, taas hyvällä tavalla.

Taas kehua pukkaa Kuusäteiden laaksoon, koska se loistaa myös muilla osapuolilla. Koska se on kerrassaan ihastuttavan näköinen. Andersonin elokuvat tunnetaan myös kauneudestaan, mikä on totta, mutta Moonrise Kingdom saattaa viedä kakun. Jokainen otos on taiteellinen ja kaunis ja sisältää monta yksityiskohtaa. Ihanaa, kerrassaan ihanaa.

Näyttelijät tekevät parastaan. Anderson on koonut luottonäyttelijänsä elokuvaan, jotka toimivat hyvin toisistaan. Elokuvan hahmot pyörivät päähenkilöiden perheen ja lapsien ympärillä, vaikka tuntemattomille teillekin siirrytään. Mukana on Andersonin luottoja ja uusia kasvoja myös: Bill Murray, Edward Norton, Francis McDormand, Bruce Willis, Tilda Swinton, Jason Schwartzman ja Bob Balaban. Kaikki näyttelijät tekevät hyvää työtä.

Moonrise Kingdom on loistava elokuva. Se yllättää kauneudellaan, omaperäisyydellään ja kahden nuoren päätähden suorituksilla.

 ****½


PS: Olen oikeasti todella, todella, todella pahoillani postauksien vähäisyydestä. Lupaan kirjoittaa tästä lähtien useimmin.

Nyt Kaakao-ja elokuvablogi myös Instagramissa!

Hei siis kaikki. Sain hetki sitten älynväläyksen tehdä oman Instagram-käyttäjän tälle blogille.
Nyt siis, te kaikki joilla on Instagram, voitte etsiä sieltä nimellä kaakaojaelokuvablogi.
Kyseiselle käyttäjälle tulee kaikenlaisia ilmoituksia ja esimerkiksi kuvia leffalipuista tai jotain muuta. Ja älkää huoliko, en yritä kaupallistaa tätä blogia. Tämä yhä pysyy vain harrastuksena. :)

Arvostelu - Amelie

Amelien samanniminen päähenkilö on mielestäni
yksi parhaimmista elokuvahahmoista.

Katsoin Amelien ekaa kertaa muutama vuosi sitten. Silloin en omannut vielä nykyistä arvostuskykyäni ja se oli mielestäni ihan vain tylsä. Näin muutama vuosi myöhemmin
mieleni on muuttunut.

Amelie kertoo naisesta nimeltä Amelie. Kyseisestä daamista löytyy sellaisia luonteenpiirteitä kuin ujous, introverttiys ja naiivius. Lapsena Amelie oli etäinen vanhempiensa kanssa. Tämän vuoksi hän uppoutui fantasiamaailmaan, jossa hän pysyi aikuiseksi saakka. Nyt Amelie on aikuinen,  muuttanut Pariisiin ja työskentelee kahvilassa tarjoilijana. Amelien vapaa-aika lähinnä kuluu hänen omiin omaperäisiin puuhasteluihinsa ja tekoihinsa. Eräänä iltana tapahtumavyöhdin kautta Amelie löytää vanhan lelulaatikon kylpyhuoneensa tiilen takaa ja päättää palauttaa sen omistajalleen. Kun tämä liikuttuu, Amelie päättää aloittaa tehtävän: hän haluaa tehdä ihmisiä onnelliseksi.
Jos Amelieta elokuvana täytyisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi iloinen.

Elokuvan ilmapiiri on hyvin iloinen ja myös ainutlaatuinen. Itse päähenkilömme tekee elokuvasta hyvin nautittavan. Kaunista Audrey Tautouta ei voi kun kehua loistavasta elämänilosta ja loputtomasta optimisuudesta. Sivuhahmot ovat kerrassaan loistavia ja hyvin kiinnostavia. Heihin lukeutuvat muut kahvilan työtekijät: luulosairas tupakkakauppias, elämänviisas ja neuvoja heittelevä kahvilan omistaja, huonosta erosta kärsivä tarjoilija ja edellämainitun vainoharhainen ex-poikaystävä, Amelie sisätää myös juuri sopivan määrän charmia kallistumatta kuitenkaan imelyyden puolelle. Hahmojen pienet sukkeluudet ja pienet tikit ja tavat esitetään juuri sopivan miellyttävällä tavalla. Myöskin näyttelijät vääntävät charminappulansa yhteentoista.

Yksi syy miksi Amelie on vain niin nautittava katseluelämys, on sen nokkelat yksityiskohdat. Elokuvan kertoja aloittaa kertomisen käyttäen pilkuntarkkaa kellonaikaa siitä kun Amelie hedelmöitetään kuvaillen myös mitä muuta tapahtuu. Kyseinen asia jatkuu elokuvan loppuun asti ja hymyilyttää. Jokaisessa kohtauksessa lymyää jotain kiinnostavaa. Hyvä esimerkki tästä on tapa, jota kertoja käyttää: Ihmisistä Amelien ympärillä (ja hänestä itsestään) kerrotaan asiat joista henkilö ei pidä ja ei pidä. Tämä on yksi elokuvan kivoista oikuista josta ainakin itse pidin. Se myös saa elokuvaan aikaan sen mukavan tunteen jossa hahmot melkein tuntee.

Ameliesta myös huokuu tällainen elämäniloinen ja nokkela charmi, joka täyttää katsojan silkalla mukavuudella. Tämä tunne pysyy koko elokuvan ajan, hieman kuin mojova potkaus takamukseen.

Ei Amelie ole ainostaan juonellisesti hyvä, ehei, ei suinkaan. Se loistaa myös visuaalisella puolella. Värit ovat todella kauniit ja kuvaus kaikkea hyvää ja enemmän, sille on omistettu juuri sopivan määrän taiteellisuutta, ammattilaisuutta, omalaatuisuutta ja kaikkea muuta. Maisemat ja kuvauspaikat kauniita ja sisältävät myös niitä aikaisemmin mainittuja oikkuja.
Elokuvaan on myös todella panostettu. Ohjaaja Jeunetille on aiheutunut varmasti paljon päänvaivaa kaikista pienistä yksityiskohdista. Tässäkin Jeunetin ohjaus on, kuten aikaisemmin mainittu, pikkutarkka ja yksityiskohtainen. Hän on saanut kaikki menemään juuri nappiin.

Amelie on varmasti nyt yksi lempielokuvistani: se on kerrassaan mahtava. Näyttelijät panevat parastaan, pikkutarkka ohjaus, nokkela käsikirjoitus, sen kauniit värit ja maisemat, kerrassaan ihana ilmapiiri ja kaunis päänäyttelijä antavat Amelielle tunteen, josta tulee lämpöinen olo. Tätä voi suositella kaikille, jotka vain haluavat nauraa tai jos ei haittaa pieni mukavuuden tunne.

***** 

Mielipiteeni Sausage Party-trailerista

Sausage Partyn idea on varmaan nerokkain sekä tyhmin, mitä olen kuullut. Joukon erilaisia ruokia täytyy paeta talosta, jotta heitä ei syötäisi. Nerokkaan tyhmää! Aiheesta saa myös varmasti nokkelaa ja sutjakkaa tyhmää huumoria, onhan Seth Rogen ja Evan Goldberg puikoissa.

Varmaan kuten tiedätte, ajoitus on a ja o, jos haluaa tehdä hyvän trailerin. Tässä asiassa Sausage Partyn traileri ainakin onnistuu. Traileri alkaa iloisella musiikilla. Eräs nainen on normaalilla ruokaostosreissullaan, tutkiskellen myös listaansa. Siirrymme hyllyyn, missä ruoat hinkuvat ostosvaunuihin. Iloinen joukko nakkeja pääsee kyytiin, sämpyläpaketin kera. Ruuat ovat iloisia kuin mikä ja käykin ilmi, että eräällä nakilla (Seth Rogen) on suhde sämpylän (Kristen Wiig) kanssa. Siirrytään kotiin. Ruokalistanainen kokkailee ateriaa. Ruoat ovat päässeet paketeistaan ja ovat yhä iloisella päällä. Tässä kohtaa elokuvan ilmapiiri vaihtuu. Iloinen reissu paketissa muutuu hirmuiseksi selviytymismatkaksi, missä henki on pelissä ja kaikki vaarassa. Toisin sanoen: tämä kaikki eskaloitui perunan kuorimisesta.

Itse myös elokuvan äkillisen ilmapiirin muuttumisen myötä, tätä voisi luulla vitsiksi. Mutta ei. It's real. Se tulee ensi-iltaan elokuussa jenkeissä.

Yksi syy, miksi pidin tästä trailerista ja miksi aion katsoa tämän elokuvan (jos se saa ensi-illan täällä ja ikäraja on kohdillaan) on sen hauska vakavissaan ottaminen. Traileri ottaa todella dramaattisen twistin puolessa välissä, ja itseäni ainakin nauratti. Ruoat muuttuvat vakaviksi, ja niiden kuolemia näytetään.

Myöskin animaatio ei näyttänyt ollenkaan huonolta (se näyttää suoraan sanoen hyvältä) ja nauroin vitseille. Aion todellakin tsekata Sausage Partyn, jos mainitsemani syyt pitävät kutinsa. Suosittelen myös kaikkia ei-niin-tosikkoja tsekkaamaan trailerin.

Allegro non Troppo

Surrealistisessa Allegro non Tropossa seikkailee monia olioita,
kuten tämä pervo vanha vuohi.

Olen juuri poistunut elokuvateatterista. Kävelen isäni kanssa pitkin pimeää tietä. Olisin voinut vannoa, että aivoni räjähtivät ympäri salia elokuvan lopuksi. Niin ison vaikutuksen Allegro non Troppo minuun teki.

Elokuvakokemuksena tämä on varmaan paras, mitä olen ikinä kokenut. Kaikki tässä kokemuksessa oli täydellistä. Ilmapiiri, tunnelma, herkut (tässä tapauksessa pienet Daim-palaset) ja elokuva.

Allegro non Troppo on kerrassaan LOISTAVA elokuva. Niin hyvä, ettei pienet aivoni sitä käsitä. Tässä elokuvassa on kaikki kohdallaan. Mistä aloittaisin?

Ensinnäkin, kokemukseni oli loistava. Isäni, joka asuu Tampereella antoi minulle Tampereen elokuvajuhlan esitteen jokin aika sitten ja tietysti kiinnostuin heti. Tutkin nettisivua tarkemmin ja kun sattumoisin osuin tämän sivulle, kiinnostuin heti. Idea vaikutti hyvälle ja mainitsin heti siitä. Ja missäs olinkaan hieman ennen kahdeksaa yhdestoistana maaliskuuta? Minähän olin Plevnan aulassa tungoksen keskellä!

Ensi alkuun haluaisin kiittää elokuvan tekijää Bruno Bozzettoa paikalle tulemisesta. Hänen hauskan esittelyn jälkeen odotukseni nousi vielä enemmän. Bozzetto löpisi vielä hetken ja elokuva sai alkaa.

Ennen kuin aloitamme tarinasta puhumiseen ja siirrymme analysointiin, haluaisin erityisesti kehua elokuvan rakennetta. Hieman kuin Disneyn Fantasia, jota elokuva kunnioittaa ja jolle se irvailee samalla, se kulkee samassa muodossa. Intro, lyhytfilmi, live actionia, lyhytfilmi. Alussa näemme limaisen italialaisjuontajan esitellen ideaa ja hokien, kuinka alkuperäinen ja loistava idea heillä on käsissään. Yhtäkkiä hän saa soiton, kuullen että joku Pisney keksi idean ensin. Tuosta piittamatta juontaja palkkaa soittajia (joukko mummoja), jotka kuljetetaan rekassa, kovakouraisen, sikaria tupruttelevan kapellimestarin ja vangitun, seinästä roikotetun piirtäjän, jonka täytyy piirtää orkesterin tahtiin. Pian tämän jälkeen ensimmäinen filmi esitetään.

Syy, miksi nämä muuten normaalit live action-kohdat toimivat, on se että koko ajan väännetään vitsiä. Bozzetton satiirin säilän tuntee takapuolessaan kaikkien osien aikana. Satiiria heitetään koko ajan sekaan ja ne on kuvattu juuri sopivan näyttävällä pienellä budjetilla. Sitten animaatioon.

Allegro non Troppo ei ainoastaan osu naulan kantaan animaatiollaan, se osuu siihen salamaniskulla toiselta puolelta maailmaa. Kuten asiaan perehtyneet tietävätkin, elokuvan ohjaaja on animaation mestari Bruno Bozzetto, joka on luonut vaikka minkälaisia animaatioita. Tässäkin elokuvassa maestron kädenjälki on paikallaan ja voin huoletta sanoa, että tämä on yksi kauniimmista elokuvista ikinä. Joissakin kohtauksissa, kuten Bolerossa ja Valse Tristessä, suuni oli ihan ammollaan animaation kauneudesta, erityisesti Bolerossa. Pidin myös siitä, miten Bozzetto vaihtelee tyylejä segmenteissä. Joskus se on hänen tavanomaista sutaistua ja yksinkertaista tyyliä (Slavian Dance nro.7) ja joskus se näyttää taideteokselta (Valse Triste, Bolero).

Allegro non Troppo on myös todella hauska ja satirisoiva elokuva. Live action-kohdat naurattivat minua paljon, enkä ollut ainoa. Koko sali hytkyi naurusta. Ihmiset kompastelee ja mummot naureskelee, kaikki on vallan hauskaa. Samaistuttava parta-animaattori tekee jekkuja ja yrittää ujuttaa Herra Rossin hakemaan ruokaa. Myös animaatiot oli hauskoja. Nauroin paljon Slavian Dance nro.7:n ukkeleiden kapinalle ja Vivaldin konserton OCD-mehiläisen pakenemisille.

Yksi syy, miksi Allegro osui iski minuun niin paljon on sen surrealistisuus. Kaikenlaisia outoja olentoja ja maisemia vilkkuu ainakin yli neljäsosan elokuvasta, ja ne aiheuttaa omituisen ja hypnoottisen sivumaun elokuvalle, hyvällä tavalla tietysti. Erityisesti Bolerossa ja ensimmäisessä segmentissä on hitaita kohtauksia, jotka on hyvin surrealistisia ja niissä on myös outoja asioita. Elokuvan surrealistinen ja absurdi sivumaku välittyy myös väliosiin, missä on oikeita ihmisiä. Soittajamummot nauravat, itkevät ja junailevat omituisia asioita. Limainen juontajan epätoivo pitää elokuva kasassa on myös omituista ja huvittavaa. Kapellimestari uhkailee jatkuvasti animaattoria ja kaikkea muuta omituista tapahtuu.

Kokemuksena Allegro on varsinainen tunteiden vuoristorata. Se naurattaa, hämmentää, itkettää (R.I.P kissa, snif) ja vaikuttaa. Ainakin minuun se iski kuten 1000 volttia ja on nyt yksi lempielokuvistani. En voi suositella Allegro non Troppoa tarpeeksi, suosittelen- ei minä KÄSKEN etsimään tämän elokuvan käsiisi: ostamaan sen Amazonista, katsomaan sen YouTubesta, mikä tahansa kelpaa! Suosittelen kaikkia animaation ja elokuvan ystäviä katsomaan Allegro non Tropon, nyt heti!


*****

MEGApostaus; Hiihtoloman elokuvat ja Oscar-Gaala 2016

Olen loman kunniaksi päättänyt tehdä MEGApostauksen.

I know right! Oikein MEGApostaus.

Kyseiseen postaukseen aion laittaa arvostelut kaikista elokuvista, mitä aion loman aikana vilkaista. Eikä siinä vielä kaikki! Vielä samaan postaukseen sylkäisen mielipiteeni Oscareista, onhan ne myös lomaviikolla. Nauttikaa! Viikon ensimmäisen elokuvan paikkaa pitää Todd Solondzin Life During Wartime.

Näyttääkö tämä daami tutulta? No, sehän on Murjottava Myrtti Harry Potterista ja Salaisuuksien Kammiosta!

Life During Wartime on suora, mutta löysä jatko-osa ohjaaja Todd Solondzin edelliselle filmille Happiness - Onni. Elokuvassa on samat hahmot kuin Onnessa, mutta näyttelijät on erilaiset. Elokuva seuraa samojen siskojen elämää kuin Onnessa. Tällä kertaa ollaan siirrytty jonkin verran ajassa:   Helen on erakoitunut perheestä ja Joy on mennyt naimisiin Allenin kanssa. Trishin pojalle on tulossa bar mitsvha.

Olen nähnyt Todd Solondzin toisen elokuvan, Tervetuloa Nukketaloon, joka on yksi kaikkien aikojen lempielokuviani. Verrattaessa Nukketaloon Life During Wartime ei ole kovin hääpppöinen. Solondz on tunnettu hyvin kirpeästä ja mustasta huumoristaan. Tässä elokuvassa huumori ei oikein ole paikoillaan, tai sitten sitä ei ole lainkaan, en nauranut kertaakaan elokuvan aikana. Kerran hymähdin. Teenpä korjauksen tuohon: Jos huumoria on lainkaan, se tuntuu todella kiusalliselta, se on hyvin ronskia eikä sitä ole ollenkaan tehty hienovaraisuudella tai salakavalasti, toisin kuin Solondz normaalisti tekee, jos hän käsittelee huonoa makua. Vitsit sanotaan hyvin ronskisti suoraan naamaan, 
niin kuin eräässä suomalaisessa elokuvassa, jota en ole kylläkään nähnyt... 

Joo..... takaisin elokuvaan. Niin, olen ainakin itse huomannut että pidän elokuvissa pienestä hienovaraisuudesta, se on kiehtovaa ja kujeilevaa. Life During Wartime ei myöskään tunnu elokuvalta, eikä niinkään hyvässä mielessä. Elokuvassa poukkoillaan ihmisten ympärillä miten sattuu, eikä anneta hengähtämisaikaa. Life During Wartime myös jää jumittamaan joihinkin hahmoihin, eikä anna paljon tilaa muille. Se myös kallistuu draaman puolelle loppupuolella, eikä edes yritä naurattaa.

Life During Wartime ei ole niinkään hyvä elokuva. Se joko poukkoilee liian nopeasti, jää jumittamaan, ei anna hahmoille tilaa tai ihan vaan on ronskin ronskiuden takia, se ei myöskään kuulu muuten loistavan Solondzin parhaimpiin töihin.

**½

Seuraavan elokuvan paikkaa pitää musta rikoskomedia American Hustle.

Hustle saa täydet pisteet kahdella osa-alueella: näyttelijöillä ja tyylillä.

Alunperin American Hustle vaikutti ihan unelmaelokuvaltani. Hyväksi toteamani näyttelijöitä, kiinnostava konsepti, musta komedia genrenä ja paljon, paljon kiroilua. Valitettavasti ei sekään ole täydellinen. American Hustle kertoo osittain tositapahtumiin perustuvan tarinan kahdesta huijarista, Irving Rosenfieldistä (pömppömaha-Bale) ja hänen kumppanistaan Sidney Proisserista (Amy Adams). Kun vielä FBI-agentti Richie DiMaso (Bradley Cooper) nappaa heidät ja Irvingin ei sitä miltä vaikuttaa-blondivaimo (Jennifer Lawrence) alkaa epäillä jotain ja kun Proisser, Rosenfield ja DiMaso alkavat junailla monenlaisia skämmejä, voi elokuva alkaa!

Hustle saa täydet pointsit kahdella osa-alueella: näyttelijöillä ja tyylillä. Ei ole ihme, että sitä on juuri näistä asioista kiitelty. Elokuva on hyvin tyylikäs ja hienovarainen, ja kuten sanoin Life During Wartime-arvostelussa, minä arvostan hienovaraisuutta elokuvissa, ja Hustle onnistuu siinä. Sitten näyttelijöihin: itse pidin heistä kaikista. Ehkä eniten vakuutuin kaikkien leffalaihduttajien kuninkaan, Christian Balen Rosenfieldistä. Loputkin heistä onnistuvat: Amy Adams sekoittaa sopivasti mystisyyttä ja sensuellisuutta rooliinsa Sidneynä. Jennifer Lawrence, nykyajan gaalojen suupaltti tulkitsee myös loistavasti Irvingin piiloviisasta "nyt tapan koko maailman, koska mä voin, tihiii"-ylidramaattisuustasoja lähentelevä vaimoa, joka aiheuttaa randomisti tulipaloja ja huutaa armottomasti. Hän myös nolaa itseään ravintoloissa vetämällä kännit. Hän on myös (hyvällä tavalla) naurettava näky kaula-aukkoineen ja paksuine tekoturkkiksineen, kun hän saattaa poikaansa kouluun.

Jos jostain pitäisi antaa kritiikkiä, Hustle menettää hieman höyryään elokuvan puolessavälissä, käsikirjoitus lopahtaa, näyttelijät jotenkin väsyvät ja kaikki menee ihan alaspäin, Kunnes.....BAM! Tosiaan, American Hustlen heikkous muuttuu sen vahvuudeksi. Heikon puolivälin jälkeen, se palaa kehiin vahvempana kuin koskaan, ja liikkuu eteenpäin kuin luotijuna.

Tärkeä asia, mikä Hustlesta täytyy tietää, on sen hahmojen kehenkään ei saa luottaa-asenne, mikä saattaa ruveta ärsyttämään ja hämmentämään jonkin ajan päästä. Myös hahmojen kolmiodraama tuntui lähentelevän saippuaoopperaan imelyyttä ja tuntui myös hyvin turhalta. Mutta jos noista aspekteista ei piittaa, American Hustle on (lähes) täydellinen elokuva hienolla tyylillään, loistavilla näyttelijöillä ja kiinnostavalla aiheellaan. 

PS: Tämä elokuva oli ehdolla 10:een Oscariin, eikä voittanut yhtään. Minusta tämän olisi pitänyt voittaa ainakin 3!

****

Seuraavan elokuvan paikkaa pitää Lasse-Maijan Etsivätoimisto: Von Bromsin salaisuus.

Ehkäpä elokuvan parasta antia on Peter Magnussonin esittämän Vernerin ylilyödyt eleet.

Aluksi myönnän: kyllä, tämä elokuva oli parempi kuin olisin kuvitellut. Ensi alkuun kuvittelin elokuvan olevan vain joku pöhkö, huonosti näytelty, tylsä ja lapsellinen ruotsalainen imelyysraina. Olin väärässä.

Elokuva kertoo samannimisiin kirjoihin perustuvan etsivätoimiston tehtävästä löytää kadonnut lipas, joka kuuluu vanhalle säveltäjälle, Alexander Von Bromsille. Lassen ja Maijan pitäisi löytää lipas pian ja niskassa vielä huohottaa ärsyttävät Bromsin sukulaiset. Matkalla vielä pitäisi taistella omia demoneja vastaan ja ratkoa johtolankoja.

Kirjojen fanina minulla oli sekavat fiilikset tästä. Kyllä, elokuva tekee kirjalle kunniaa, ja on hyvä samoista syistä kuin kirjasarjakin. Koskaan tiedä minne suuntaan tarina menee, eikä varasta arvaa (ellei sitä spoilaa itselleen). Silti, ei tämäkään ei ole täydellinen. Lasse ja Maija ei näytä todellakaan siltä, miltä heidän luulisi näyttävän. Katsokaa vaikka!

Ei, ei! Maijalla EI ole pinkit hiukset, eikä Lassella ole töyhtötukkaa! Ei! Myös itse elokuva on kovin tavanomainen ja tuntui HYVIN paljon Risto Räppääjä -elokuvilta. Lähtökohdat on samat, elokuva tuntuu samalta., sen huumori tuntuu samalta (eli vaisua naureskelua), lapsinäyttelijöiden dialogi tuntuu samalta, jopa juoksutyyli tuntuu samalta. Kyseinen identtisyys kyllä hieman vaivaa koko elokuvan ajan.

Näyttelijät on vähän siinä ja siinä. Amanda Pajus ja Lucas Holgersson on ihan perus lapsinäyttelijöitä, vähän kuin ne samannäköiset Riston esittäjät. Epäiltyinä heiluu Bromsin sukulaiset, Werner (Peter Magnusson), Rikard (Adam Pålsson) ja Julia (Kajsa Ernst), joista Peter Magnusson saa täydet pisteet.  Werner on selvästi tarkoitettu koomiseksi sivuhahmoksi, ja siinä hän onnistuu. ''That he can do!'' Magnussonin virnistely ja eleet toivat ihan mieleeni Jim Carreyn. Adam Pålsen taas toi pientä vaivaantumista ja Ernst taas oli ihan ''meh''.

Yksi Lasse-Maijan etsivätoimiston omituisuuksista on sen kieli. Niin, elokuva on ruotsalainen, siinä puhutaan ruotsia. Kuitenkin, silloin tällöin joku ruotsalainen henkilö rupeaa käyttämään englanninkielisiä fraaseja,  mikä on hyvin omituista.

Toinen omituinen asia Lasse-Maijan Etsivätoimistossa on sen loppu. Lopussa varas selviää ja lipas aukeaa. Sieltä löytyy nuotinpätkä, joka on kirjoitettu paperille. Kanttori alkaa soittamaan pätkää, mikä paljastuu Abbaksi. Pappi alkaa laulamaan silkaa englantia. Yhtäkkiä urku muuntautuu isoksi, selvästi animoiduksi koneeksi, jonka putkista alkaa virrata kolikoita. Kaikki laulaa Abbaa ja elokuva loppuu. Mitä? Mitä juuri tapahtui? Miksi pappi lauloi Abbaa? Miksi urku muuttui koneistoksi? Miksi sen putkesta tuli kolikoita? Miksi kaikki lauloivat Abbaa? Miksi ikivanhan säveltäjän lippaassa oli Abbaa? MIKSI!????

Lasse-Maijan Etsivätoimisto: Von Bramsin salaisuus on enimmäkseen 5-9-vuotiaille suunnattu tavanomainen, ihan hyvä, silloin tällöin absurdi ja suht kliseinen lastenelokuva, joka on yhtä arvaamaton kuin alkuperäinen kirjasarja. Jos skidisi pitävät Risto Räppääjästä ja haluavat vaihtelua, suosittelen tätä.

***

Seuraavana Pitch Perfect.

Läski-Amya esittävä Rebel Wilson varastaa koko shown Pitch Perfectissä.

Pitch Perfect kertoo erään yliopiston a capella-kuorosta, Bardenin Belloista. Viime kilpailussa kävi nolo käänne (sanotaan että joku heitti jonkun päälle sementtiä) ja kuoro nuoleskelee vielä haavojaan. Uusia laulajia löytyy ja pian kuoro on entisessä loistossaan. Loppuun ei kuitenkaan selvitä ilman vastoinkäymisiä.

Pitch Perfect on todella hyväntuulinen elokuva ja raikas tuulahdus nykyajan aivokuolleisiin Adam Sandler/Rob Schneider-ääliö-komedioihin. Elokuvasta huokuu hyväntuulisuus ja laulamisen ilo, joka saa ainakin minut hyvälle tuulelle ja hymyilemään.

Pitch Perfectin huumori on aika samanlaista kuin monissa muissa nykyajan komediaelokuvissa, mutta se silti tuntuu uudenlaiselta, kallistuen välillä jo hieman ällöhuumorin puolelle. Vai mitä sanotte tästä?

Kyllä, näitte oikein, Haluatteko kuulla lisää? Tuo kohtaus tapahtuu elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa ja sama toistuu.

Elokuvan näyttelijäkaarti on myös yksi parhaista mitä olen nähnyt. Näyttelijöiden kemia on todella hyvä ja kaikki tekevät hyvää työtä. Rebel Wilson ja Hana Mae Lee varastavat koko shown Läski-Amyna ja Lillynä, erityisesti Wilson. Wilson käy Amyna läpi monia asioita. Esimerkiksi, silloin nkun hän oli Bellojen koelauluissa.

Tai, silloin kun hän esitteli itsensä.

Tai silloin, kun hän halusi viedä jonkun kotiinsa.

Tai silloin, kun häntä heitettiin burritolla.

Okei, tuo taitaa riittää. No, vielä yksi.

Myös elokuvan muut näyttelijät ovat hyviä. Kilpailevan kuoron johtaja Bumper (Modernin Perheen nynny lastenvahti Adam DeVine) sekoittaa hyvin ärsyttävyyttä ja oikeaa hauskuutta. Sivuhenkilöjä riittää vaikka kuinka monta, ja kaikki tekee hyvää työtä. 


Pidin myös hyvin paljon elokuvan laulukohtauksista. Näyttelijät osaavat laulaa hyvin ja lisäävät cooleja ääniefektejä sekaan. Useat näistä kappaleista onkin eokuvan huippukohtauksia ja todella hienoja. Lauluja löytyy niin Miley Cyrusilta kuin Simple Mindsiltakin.

Elokuva pystyy voittamaan myös vastoinkäymisensä - ainakin osittain. Elokuvan puolivälissä käy se sama asia. Joku mokaa, aiheuttaa riidan ystävyys/suhde/kerho/kuoro, tässä tapauksessa hajoaa ja kaikki tekee jotain muuta. Pitch Perfect kuitenkin liiskaa jäsenet suhteellisen nopeasti takaisin yhteen ja elokuva jatkuu yhtä hyvänä. Hillitön vitsitykitys ei kuitenkaan jatku yhtä.... tykikkäänä (wut?), mutta ainakin tärkein osa saadaan pelastettua. Vähän kuin siinä naurettavassa pizzamainoksessa, missä paidattoman hepun pizza palaa pohjaan ja taustalla soi I Will Always Love You. Ugh.

Loppujen lopuksi Pitch Perfect onnistuu buustaamaan uusien näyttelijöiden uraa ja saa a capella-laulamisen näyttämään hauskalta sen loistavalla hahmokemialla, virkistävän uudella idealla ja fantastisilla laulukohtauksilla, onnistuen myös väistämään täydellisen lopahtamisen., vaikka vitsien tahti hieman hiljeneekin.

***½

Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisempänä on Lupin III - Cagliostron Linna.

Cagliostron Linnan alkuperäinen juliste näyttää loistavasti,
kuinka sekopäinen ja toiminnantäytteinen se on.

Lupin III - Cagliostron Linna on hyvin erilainen kuin muut Hayao Miyazaki-elokuvat. Kun muut kyseisen animegurun leffat on harmitonta ja mietoa huumoria ja unenomaista fantasiaa, missä rankin asia on jonkun katoaminen, Cagliostrossa hoetaan hemmettiä ja perhanaa ja räiskitään ainakin pienen sodan verran ja heitellään kranaatteja. Kyseinen asia ei kuitenkaan haittaa.

Vanhan mestarivoron pojanpoika Lupin ja hänen ystävänsä tarkka-ampuja Jigen ryöstävät kasinon. Kun Lupin havaitsee rahat väärennöksi, ja he etsivät uuta rötöstelypaikkaa, he joutuvat keskelle takaa-ajoa: joukko hämäräperäisiä ''duudeja'' jahtaavat prinsessaa. Lupin iskee silmänsä prinsessaan ja monen sattuman kautta, hän ja Jigen joutuvat keskelle mysteeriä.

Yksi syy mikä tekee Lupinista niin hyvän on sen päähenkilö. Lupin on räiskähtelevä, pramea, hyvin suurieleinen, hemmettiä kylvävä herrasmiesvoro, joka on todella hyvä hahmo ja todellakin naistenmies. Tietoa ei kerrota, mutta itse epäilisin Lupinin pysytyvän viettelemään noin kymmenen naikkosta muutamassa minuutissa. Lupinin kaali varmaan reagoi ja keksii ideoita sekunnin sadasosassa, tai siltä ainakin vaikuttaa. Itse ainakin uskaltaisin tituleerata häntä nopeatempoisen huumorin mestariksi.

Cagliostron Linna onnistuu tietysti muissakin elementeissään. En ole varmaan nähnyt yhtä hyvin ajoitettuja ja hyvin tehtyjä toimintakohtauksia.... no, missään animaatiossa! Elokuva liikkuu salamannopeasti, eikä siltä lopu koskaan ässät hihasta. Ensimmäisestä framesta alkaen elokuva liikkuu salamnnopeasti ja on toimintaa täynnä.

Miyazakin kädenjälki on slvästi pysynyt hänen debyytistään asti. Tässä hän pystyy luomaan samaan aikaan kaunista ja hieman rosoista animaatiota, mikä toimii hyvin. Maisemat ovat kauniita ja hahmosuunnittelu loistava.

Suurin osa elokuvan (absurdista) huumorista tulee Lupinin laitteista ja valepuvuista. Lupinilta löytyy vaikka mitä taskuistaan: köysiä, ties mitä. Osa huumorista tulee myös näiden välineiden käytöstä ja niiden kohtausten ajoituksesta. Itse ainakin nauroin paljon niille hulluille toimintakohtauksille, jotka alkoivat sekunnin sadaosassa ja kulkivat kuin luotijunat lääkkeissä, vähän kuin vitsit Tex Averyn elokuvissa. Hän sen sanoi parhaiten:

''Tein sen havainnon, että silmä ehtii rekisteröidä toiminnan, joka tapatuu viiden ruudun ajan. Toisin sanoen silmä pysyy mukana, kun jotakin tapahtuu 0,2 sekunnissa. Jos halusin esittää jotakin, niin viisi ruutua riitti.''

Lupin III - Cagliostron Linna on loistavilla hahmoilla, loistavan nopeatempoisilla toimintakohtauksilla ja hienolla animaatiolla terästetty, lähes täydelllinen anime.


****½ tai.... oikeastaan *****


Oscar-Gaala 2016

Parhaan Elokuvan palkinton veti yllättäen Spotlight.
Inarritua mahtaa kismittää.

Yllättävän moni elokuva ei saanut Oscaria tänä vuonna. Marsukolla, Brooklynilla ja Star Warsilla ei tänä vuonna onnistanut. Olen nähnyt yhdeksän ehdolla olleista elokuvista; Spectre, Yksin Marsissa, Youth, Tanskalainen tyttö, Inside Out, Marnie - Tyttö ikkunassa, Late Lammas -elokuva, Star Wars: The Force Awakens ja 100-vuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi. Eniten pystejä otti Vihaisen Maxin tieseikkailu (tai Cilon sanojen mukaan yksi iso takaa-ajo), joka vetäisi 6, jokainen visuaalisuuden puolella. Moni elokuva sai tyytyä vain yhteen, ainoastaan The Revenant ja Spotlight sai Maxin ohella enemmän kuin yhden.

Kokonaisuutena tämä gaala oli hyvä. Pidin paljon Chris Rockin juonnosta, mielestäni se oli nokkela ja sopivan rivo. Gaala kulki hyvällä vauhdilla eteenpäin ja pidin erilaisista segmenteistä, kuten siitä kun Rock haastatteli tummaihoisia #OscarsSoWhitesta ja kyseli ovatko he nähneet valkoisten ehdolla olevia elokuvia. Tulokset oli hillittömät. Rock puhui koko gaalan ajan moninaisuudesta ja sanoi Hollywoodia rasistiseksi. Moninaisuuden jälkimaku pysyi koko gaalan ajan ja sai sen tuntumaan erilaiselta ja jätti raikkaan jälkimaun. Partiolaistyttöjen keksienhakuureissu muistutti minua ihan Ellen DeGeneresin pizzakuljetuksesta, joka tapahtui muutama vuosi sitten. Gaala kulkee sopivalla vauhdilla, jokainen kategoria mennään reippaasti läpi ja normaalia touhua kevennetään Rockin juonnolla ja sketseillä tai jollain muulla.

Jos teillä on jonkinlainen elefantin muisti, mitä Oscareihin tulee, taidatte tietää, että moni elokuvista, jotka olen nähnyt, ei voittanut. Spectre, Inside Out ja Tanskalainen tyttö voittivat kaikki kategoriansa. Spectre voitti parhaasta laulusta, Inside Out animaatioelokuvasta ja Tanskalainen tyttö naissivuosasta. Mielestäni Inside Out ja Tanskalainen tyttö saivat pystit oikeisiin osoitteisiiin. Molemmat olivat ennakkosuosikkeja omissa kategorioissaan. Mielestäni Spectre taasen ei ansainnut parhaan laulun palkintoa. Ei minulla tietystikään ole mitään kappaletta ja Sam Smithiä vastaan, kappale on hyvä, mielestäni kylläkin Youthin Simple Song #3 on vain loistava kappale. Muut ehdolla olleet kappaleet olivat myös hyviä. Til' It Happens To You oli todella hyvä ja se pieni pätkä, jonka kuulin Manta Raystä oli todella kaunis.

Loppujen lopuksi pidin paljon tämän vuoden Oscar-gaalasta. Chris Rock oli charmikas ja hauska juontaja, gaala kulki ripeästi ja hyvin ja erilaiset sementit kevensivät tunnelmaa. Spotlight voitti ja Leo sai viimeinkin sen, mitä hänelle kuului. Tälle gaalalle annan loppujen lopuksi 9/10.

Ettehän te luullet, etten laittaisi ollenkaan Leon oscar-vitsejä?