Arvostelu - Coonskin

Onpa tässä mukavan näköinen kyttä, hän ei varmastikaan kuole tässä leffassa!

Coonskin oikeastaan antaa tarinan tarinassa. Etelän paikkeilla vanhassa kunnon jenkkilässä, pari afroamerikkalaista jätkää, Sampson ja kylän saarnaajamies päättävät vapauttaa kamunsa Randyn vankilasta. Kun Randy ja toinen sellikamu Pappy odottavat pelastajia, Pappy kertoo tarinan. Tästä kohtaa siirrytään live actionista animaatioon. Jäniksen (Philip Michael Thomas), Karhun (Barry White) ja Ketun (Charles Gordone) täytyy muuttaa kodistaan, koska se aiotaan muuttaa bordelliksi. He päättävät lähteä Harlemiin, ''missä jokaisen mustan miehen koti on'' heidän omin sanoin. Siellä Jänis joutuu ongelmiin varastettuaan rahaa huijarilta ja heidän täytyy hankkiutua eroon mafiasta ja muusta päästäkseen järjestetyn rikollisuuden huipulle. Mutta onneksi, jäniksellä on viekas suunnitelma avukseen!

Coonskinia voisi sen rakenteensa puolesta sanoa, ettei se ole elokuva. Älkää ymmärtäkö väärin, se on elokuvan muodossa, mutta mielestäni se ei ainakaan tunnu siltä. Elokuva on noin puolitoistatuntia, mutta mielestäni se menee todella nopeasti. Kaikki absurdit asiat, väkivalta, Harlemin korruptio lentää katsojan silmien ohi ja jättää ihmettelemään ja myös hieman kohottamaan mieltä.

Koko juonikin on simppeli. Br'er Rabbit aloittaa suunnitelman päästäkseen eroon Harlemin mafiasta ja muusta alamaailman väestä ja siinä kaikki! Kun tarina on kerrottu, Pappy ja Randy pääsevät vapaaksi vankilasta ja elokuva loppuu. Vaikka tämä saattaisikin olla huono asia, tarina on kerrottu niin nokkelasti ja kiinnostavasti, ettei se haittaa! Myöskin itse ajankohta- ja paikka ja aiheet tekee tarinasta niin kiinnostavan, että itselläni oli vain hauskaa!

Toinen hieno asia Coonskinissä oli sen toteutus. Alun live actionin jälkeen, animaatio ja live action sekoittuu. Hahmot animoidaan, mutta niiden takana käytetään live action-taustoja, joka on mielestäni todella nokkela ja innovatiivinen tapa. En ole ainakaan nähnyt missään muualla. Coonskinin animaatio saattaa myös vaikuttaa vähän epätasaiselta ja karhealta, mutta se kyllä sopii rankkaan ja korruptoituneseen Harlemiin.

Coonskinissä on myös paljon täysin absurdeja asioita. Väkeä kuolee oudosti. Tässä hyvä esimerkki: Jänis aikoo tappaa Kummisedän, stereotyyppisen italialaisamerikkalaisen mafiajohtajan. Eli, tämän tyypin:

Kun mafiapomo tanssii vaimonsa kanssa, vaimo vetää yhtäkkiä aseen esiin miehensä huomaamatta. Mies ehtii ensin ja osuu vaimoansa rintaan. Mafiapomon lapset hoitelevat vielä homman loppuun. Kun vaimo kaatuu maahan kyyhöttäen, hän nuorentuu ja nuorentuu koko ajan, kun hän häviää mekkonsa sisään, ulos tulee perhonen, jonka Kummisetä liiskaa (sitä näkyy vähän hänen käsissään ylemmässä kuvassa). Eli tämmöistä.

Coonskin on absurdi, karski, outo ja ennen kaikkea valistava animaatioelokuva Harlemin kaduilta, Ralph onnistui tämän kanssa.

****

Jo joutui armas aika...(ja anime-arvostelu)

Ja niin loppui minunkin kouluvuosi. Keskiarvokseni tuli 7,9. Hyvä todistus. Minulle suoritettiin myös perinne. Hiukseni leikattiin. Ette varmaankaan tiedä, mutta minä, herra blogin kirjoittaja tykkään kasvattaa hiuksiani. Mutta, yleensä heti todistuksen saamisen jälkeen, ne leikataan. Tässä vertailua.

Ennen

Jälkeen

Eli muistakaa, ei tuo ylempi tyyppi, vaan alempi, jolla on outo hiusraja ja Marimekon paita.


Nyt kun kesäloma on alkanut, aion luonnollisesti tuhlata aikaa elokuville. Ehdin jo vilkaista ensimmäisen. Tässä arvosteluni elokuvasta The Girl Who Leapt Trough Time. SISÄLTÄÄ SPOILEREITA

Onko se lintu? Onko se lentokone? Ei! Se on japanilainen koulutyttö!

Makoto on tavallinen koulutyttö, jonka aika menee lähinnä kouluun ja pesäpallon pelaamiseen ystäviensä Chiakin ja Kousuken kanssa. Eräänä harvinaisen huonona päivänä, Makoto huomaa osavaansa hyppiä ajassa (kuten kuvasta näkyy). Ensin Makoto käyttää sitä omakseen hyödykseen (kuten saadakseen hyviä numeroita, pitkittääkseeen karaokesessioita ja syödäkseen vanukkaan, jonka sisko söi). Pian tämän jälkeen Makoto kuitenkin huomaa aikahyppyjen muokkaavan muitakin ihmisiä.

The Girl Who Leapt Through Time hyötyy paljon kiinnostavasta ideastaan: Jos ihminen pystyisi hyppimään ajassa, mitä hän tekisi? Tästä aiheesta saadaan paljon irti kiinnostavaa tarinankerrontaa, joka siivittää elokuvaa paremmaksi. Myöskin suurin osa elokuvan huumorista tulee näistä aikahyppykohtauksista. On huvittavaa nähdä, miten ihmset reaktioivat kun Makoto ilmestyy tyhjästä, pyörien maassa.

Toinen asia, Grillissä, joka hyppäsi ajan halki (huehuehuehue), joka on hyvä, on sen pidettävät hahmot. He saattavat olla hieman stereotyyppisiä, mutta todella pidettäviä. He ovat sellaisia hahmoja, joista haluaa oppia lisää. Päähenkilö Makoto on hauska ja kiinnostava. Kousuke jää hieman yksipuoliseksi ja etäiseksi, hän on lähinnä se ''hää hää, olenpas iso ja urheilullinen ja vähän ääliö''-tyyppi. Chiaki taasen on lempparini. No, nyt vähän spoilaan, mutta Chiaki on tulevaisuudesta. Kyllä. Hän matkusti nykyaikaan tulevasta. Tyhmäkin saattaa tajuta, mutta tuollainen asia lisää paljon uusia kerroksia henkilöön. Chaiki on mysteerinen, mutta maanläheinen.

Visuaalisella puolella The Girl, Who Leapt Through Time tuo uusia puolia vain sen sci-fiteemalla. Muuten se näyttää tavalliselta animelta. Kouluympäristö? Nähty. Hahmosuunnittelu? Nähty. Silti, vaikka nämä asiat onkin stereotyyppisen näköisiä, on ne silti hyvin tehty. Lisäelementtiä elokuva tuo sen aikahyppyteemalla. Useat aikahyppykohtaukset, ja no...tämä

Niin, aikahyppykohatukset ja tuo, minkä näette ylhäällä on tehty todella hienosti. Se lisää elokuvaan outoutta, ainutlaatuisuutta ja taiteellisuutta. Voi luoja, kuulostan ihan artsylta taidetoimittajalta, joka käyttää kaikkia maailman adjektiiveja.

The Girl Who Leapt Through Time on hienosti animoitu, hauska ja noita sioita, mitä ylempänä näette nokkela scifi-koululeffa.

****

Arvostelu - Annie Hall

Ja tässä meillä on kaikkien aikojen neuroottinen nörtti ja
elokuvan kantava voima. Ja siihen loppuu kierroksemme elokuvien nörteistä.

Tämä on itselleni ensimmäinen Woody Allen-elokuva. Nyt odotukseni on myös korkealla hänen muita elokuviaan varten.

Annie Hall keskittyy enimmäkseen kahden päähenkilön suhteeseen. Neuroottisen koomikon, Alvy Singerin (Allen itse) ja neuroottisen näyttellijän Annie Hallin (Diane Keaton) suhteeseen. Alvy itse aloittaa elokuvan monologillaan, jossa hän ilmoittaa erostaan Annien kanssa. Siitä eteenpäin tutkaillaan Singerin ja Hallin suhdetta.

Annie Hall on todella viisas elokuva. Elokuvan lähestymistavat on hyvin nokkelat ja elokuvan hahmotkin ovat viisaita ja erilaisia, mikä on hyvin virkistävää. Kun katsoin tätä, ajattelin koko ajan kuinkahan iso älykkyysosamäärä Allenilla on. Elokuvassa käydään myös psykologiaa ja ihmisten ajattelutapoja läpi, se voisi jopa käydä jostain tunnista läpi lukion standardeilla.

Annie Hall kertoo ihmisistä. Miten he käyttäytyvät, kun jokin on vinossa? Miten he käyttäytyvät, kun ovat menettäneet jonkun rakkaan? Allen on suunnannut tällä kertaa suurennuslasin itseensä, onhan hänen näyttelemä hahmo pääroolissa. Elokuvassa tutkaillaan hyvin nokkelasti ihmisiä ja erityisesti Alvya, joka on todella hyvä hahmo. Hän on todella sarkastinen, neuroottinen ja jopa hieman ilkeä. Hänellä on useita monologeja ja jopa sen jälkeen kun lopputekstit on pyörinyt, ei vieläkään oikein tiedä miten Alvy toimii tai minkälainen hahmo hän on. Loistavan, diipin ja hauskan käsikirjoituksen avulla Allen on onnistunut loihtimaan Alvysta todella hyvän hahmon, aivan kuten muistakin osa-alueista. Myöskin Annie Hallin hahmo on kiinnostava. Hän on epävarma, vastahakoinen, erilainen ja kärsii myös omista ongelmistaan. Hän ei ole vain tavallinen yksiuloitteinen hahmo.

Myöskin suurin osa elokuvasta on puhetta. Alvy joko puhuu itsekseen tai Annien kanssa. Puhetta, puhetta ja puhetta. Puhumista elokuvista, elämän mysteereistä, Alvyn lapsuudesta, muita tapahtumia hänen elämästään, Annie Hallista, kaikesta! Woody on tunkenut elokuvan täyteen dialogia. Sitä on aivan järkyttävästi. Oli silti kyllä antoisaa kuunnella, kun se kaikki meni vain korvasta sisään. Elokuva käy älyllisesti stimuloivasta keskustelusta läpi. Tuntuisi kuin Allen puhuisi suoraan kameraan, koska sitähän hän tekee!

Pidän myös siitä tavasta miten Allen vaihtelee elokuvan erilaisia tapoja kertoa tarinaa: on tekstityksiä, animaatiota, samanaikaisia kohtauksia, kaikkea. Se tuo elokuvaan vielä yhden kerroksen, joka on virkistävä ja kaikkea muuta.

Näyttelijät ovat loistavia. Vaikka elokuva koostuu lähinnä kahdesta näyttelijästä, taustalla vilisee myös outoja sivuhahmoja, kuten esimerkiksi sukulaisia, satunnaisia henkilöitä, jolle Alvy sanoo suorat sanat  ja ystäviä. Näyttelijät ovat myös yksi elokuvan kantavista voimista. Allen lataa itseensä äärimmäisen neuroottisen tunneskaalan, joka pysyyy ylhäällä ja pysyvänä keston ajan. Äitini sanoi, että Allen on oikeassa elämässä melko samanlainen, joten työ oli varmaankin helppo. Allen silti onnistuu työssään. Alvy tuntuu oikealta hahmolta, hänellä on pienet tikit ja omat syynsä asioihin. Allenin dialogi on todella terävää, sekä kameran edessä ja takana. Keaton ei myöskään jää varjoon, sillä tekee hänkin oivaa työtä Allenin kumppanina, elokuvan nimikkohahmona. 

Annie Hall on todella terävä elokuva. Sen dialogi on hyvää, oivallukset ja käsikirjoitus ovat todella nokkelia ja näyttelijätkin hyviä. Visuaalinenkin puoli on kunnossa.


****½

Arvostelu - Moonrise Kingdom

Moonrise Kingdom on charmikas, herkullisen älykäs ja loistava seikkailuelokuva.

Ensinnäkin, olen todella pahoillani, etten ole kirjoittanut kuukauteen!

Olen mukana näytelmässä, olin juuri kipeänä ja kaikkea muuta. Jostain syystä motivaationi on myös ollut alhainen. Kai se on se murrosikä. Tästä lähtien alan sylkeä naamaanne säännöllisesti laatua, ettekä saa edes suojautua! Laita se sateenvarjo pois, Cilo! Sinä myös, Ence Boo! Pian tulee ainakin arvosteluja kaakaoista (hypetys alkaa!), vanhasta animaatio-blakspoitaatioelokuvasta ja kaikesta muusta. Comeback alkaa tästä!


Wes Anderson on yksi makuuni parhaiten sopivista ohjaajista. Herran eksentrinen ja outo ohjaustyyli on purenut meikäläiseen, ja olen jokaisesta hänen tekemästään elokuvasta nauttinut. Moonrise Kingdom on todellakin yksi lemppareistani.

Elokuva sijoittuu vuoteen 1965: Eräs epävakaa partiolainen Sam (loistava Jared Gilman) pakenee partiostaan matkalle. Skoutin suunnitelmaan on kietoutunut myös yksinäinen lukutoukka Suzy, (charmikas Kara Hayward) jonka Sam tapasi erään näytelmän takahuoneessa. Ystävät ovat heitelleet kirjeitä ja ovat yhdessä tehneet johtopäätöksen: elämä on syvältä. Kaksi nuorta päättävät mennä telttaretkelle metsään, omalle pikku seikkailulleen. Luonnollisesti, toisaalla kaikenlaiset vanhemmat ja partionjohtajat ovat huolestuneet ja niin alkaa etsintäretki, joka huipentuu tulviin, saariin ja Jason Schwartzmaniin (ja hänen viiksiinsä).

Ellei jo itse juoni kuulostanut wesandersonmaiselta (onko tuo sana?), sitä itse elokuva ainakin huutaa. Elokuva sisältää samantapaisia yksityiskohtia ja tuntuu samalta kuin Andersonin muut, tietysti hyvällä tavalla. 

Moonrise Kingdom on kuin pieni jalokivi elokuvaksi, pieni, kokeilevainen, hieman outo, charmikas, huumaava ja hyvin värikäs. Elokuvan pääjuoni, Samin ja Suzyn telttaretki antaa paljon mahdollisuuksia luovuuteen ja toimii hyvin. Hahmoista oppii melkein koko ajan uutta, ja siinä on toinen asia jota arvostan. Se, että tarina aukeaa hiljaa katsojalle. Se, että ohjaaja ottaa hahmojen tarinaa ja siroittelee sitä ympäri elokuvaa. Samista ja Suzysta aukeaa salaisuuksia esimerkiksi Samin ärsyttävien partiokaverien juoruista ja omista kertomksista. Sam ja Suzy ovat loistavia hahmoja ja kuten viimeksi arvostelemassani elokuvassa, he korostuvat ja osa heistä on pienet oudot jutut, esimerkiksi miten he liikkuvat tai heidän tavat tehdä asioita.

Moonrise Kingdom on myös todella omalaatuinen, lähennellen jo absurdin omalaatuista taide-elokuvaa (tai vaihtoehtoisesti niin huono, että se on hyvä-fiilistä tuova B-elokuva). Andersonilla on ollut varmaankin sirottelukausi päällä, koska sitä jatkuu muilla osa-alueilla. Siro, siro, yksityiskohtia lentelee, rallattelee Wes. Elokuva on kammettu täyteen yksityiskohtia, taas hyvällä tavalla.

Taas kehua pukkaa Kuusäteiden laaksoon, koska se loistaa myös muilla osapuolilla. Koska se on kerrassaan ihastuttavan näköinen. Andersonin elokuvat tunnetaan myös kauneudestaan, mikä on totta, mutta Moonrise Kingdom saattaa viedä kakun. Jokainen otos on taiteellinen ja kaunis ja sisältää monta yksityiskohtaa. Ihanaa, kerrassaan ihanaa.

Näyttelijät tekevät parastaan. Anderson on koonut luottonäyttelijänsä elokuvaan, jotka toimivat hyvin toisistaan. Elokuvan hahmot pyörivät päähenkilöiden perheen ja lapsien ympärillä, vaikka tuntemattomille teillekin siirrytään. Mukana on Andersonin luottoja ja uusia kasvoja myös: Bill Murray, Edward Norton, Francis McDormand, Bruce Willis, Tilda Swinton, Jason Schwartzman ja Bob Balaban. Kaikki näyttelijät tekevät hyvää työtä.

Moonrise Kingdom on loistava elokuva. Se yllättää kauneudellaan, omaperäisyydellään ja kahden nuoren päätähden suorituksilla.

 ****½


PS: Olen oikeasti todella, todella, todella pahoillani postauksien vähäisyydestä. Lupaan kirjoittaa tästä lähtien useimmin.

Nyt Kaakao-ja elokuvablogi myös Instagramissa!

Hei siis kaikki. Sain hetki sitten älynväläyksen tehdä oman Instagram-käyttäjän tälle blogille.
Nyt siis, te kaikki joilla on Instagram, voitte etsiä sieltä nimellä kaakaojaelokuvablogi.
Kyseiselle käyttäjälle tulee kaikenlaisia ilmoituksia ja esimerkiksi kuvia leffalipuista tai jotain muuta. Ja älkää huoliko, en yritä kaupallistaa tätä blogia. Tämä yhä pysyy vain harrastuksena. :)

Arvostelu - Amelie

Amelien samanniminen päähenkilö on mielestäni
yksi parhaimmista elokuvahahmoista.

Katsoin Amelien ekaa kertaa muutama vuosi sitten. Silloin en omannut vielä nykyistä arvostuskykyäni ja se oli mielestäni ihan vain tylsä. Näin muutama vuosi myöhemmin
mieleni on muuttunut.

Amelie kertoo naisesta nimeltä Amelie. Kyseisestä daamista löytyy sellaisia luonteenpiirteitä kuin ujous, introverttiys ja naiivius. Lapsena Amelie oli etäinen vanhempiensa kanssa. Tämän vuoksi hän uppoutui fantasiamaailmaan, jossa hän pysyi aikuiseksi saakka. Nyt Amelie on aikuinen,  muuttanut Pariisiin ja työskentelee kahvilassa tarjoilijana. Amelien vapaa-aika lähinnä kuluu hänen omiin omaperäisiin puuhasteluihinsa ja tekoihinsa. Eräänä iltana tapahtumavyöhdin kautta Amelie löytää vanhan lelulaatikon kylpyhuoneensa tiilen takaa ja päättää palauttaa sen omistajalleen. Kun tämä liikuttuu, Amelie päättää aloittaa tehtävän: hän haluaa tehdä ihmisiä onnelliseksi.
Jos Amelieta elokuvana täytyisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi iloinen.

Elokuvan ilmapiiri on hyvin iloinen ja myös ainutlaatuinen. Itse päähenkilömme tekee elokuvasta hyvin nautittavan. Kaunista Audrey Tautouta ei voi kun kehua loistavasta elämänilosta ja loputtomasta optimisuudesta. Sivuhahmot ovat kerrassaan loistavia ja hyvin kiinnostavia. Heihin lukeutuvat muut kahvilan työtekijät: luulosairas tupakkakauppias, elämänviisas ja neuvoja heittelevä kahvilan omistaja, huonosta erosta kärsivä tarjoilija ja edellämainitun vainoharhainen ex-poikaystävä, Amelie sisätää myös juuri sopivan määrän charmia kallistumatta kuitenkaan imelyyden puolelle. Hahmojen pienet sukkeluudet ja pienet tikit ja tavat esitetään juuri sopivan miellyttävällä tavalla. Myöskin näyttelijät vääntävät charminappulansa yhteentoista.

Yksi syy miksi Amelie on vain niin nautittava katseluelämys, on sen nokkelat yksityiskohdat. Elokuvan kertoja aloittaa kertomisen käyttäen pilkuntarkkaa kellonaikaa siitä kun Amelie hedelmöitetään kuvaillen myös mitä muuta tapahtuu. Kyseinen asia jatkuu elokuvan loppuun asti ja hymyilyttää. Jokaisessa kohtauksessa lymyää jotain kiinnostavaa. Hyvä esimerkki tästä on tapa, jota kertoja käyttää: Ihmisistä Amelien ympärillä (ja hänestä itsestään) kerrotaan asiat joista henkilö ei pidä ja ei pidä. Tämä on yksi elokuvan kivoista oikuista josta ainakin itse pidin. Se myös saa elokuvaan aikaan sen mukavan tunteen jossa hahmot melkein tuntee.

Ameliesta myös huokuu tällainen elämäniloinen ja nokkela charmi, joka täyttää katsojan silkalla mukavuudella. Tämä tunne pysyy koko elokuvan ajan, hieman kuin mojova potkaus takamukseen.

Ei Amelie ole ainostaan juonellisesti hyvä, ehei, ei suinkaan. Se loistaa myös visuaalisella puolella. Värit ovat todella kauniit ja kuvaus kaikkea hyvää ja enemmän, sille on omistettu juuri sopivan määrän taiteellisuutta, ammattilaisuutta, omalaatuisuutta ja kaikkea muuta. Maisemat ja kuvauspaikat kauniita ja sisältävät myös niitä aikaisemmin mainittuja oikkuja.
Elokuvaan on myös todella panostettu. Ohjaaja Jeunetille on aiheutunut varmasti paljon päänvaivaa kaikista pienistä yksityiskohdista. Tässäkin Jeunetin ohjaus on, kuten aikaisemmin mainittu, pikkutarkka ja yksityiskohtainen. Hän on saanut kaikki menemään juuri nappiin.

Amelie on varmasti nyt yksi lempielokuvistani: se on kerrassaan mahtava. Näyttelijät panevat parastaan, pikkutarkka ohjaus, nokkela käsikirjoitus, sen kauniit värit ja maisemat, kerrassaan ihana ilmapiiri ja kaunis päänäyttelijä antavat Amelielle tunteen, josta tulee lämpöinen olo. Tätä voi suositella kaikille, jotka vain haluavat nauraa tai jos ei haittaa pieni mukavuuden tunne.

***** 

Mielipiteeni Sausage Party-trailerista

Sausage Partyn idea on varmaan nerokkain sekä tyhmin, mitä olen kuullut. Joukon erilaisia ruokia täytyy paeta talosta, jotta heitä ei syötäisi. Nerokkaan tyhmää! Aiheesta saa myös varmasti nokkelaa ja sutjakkaa tyhmää huumoria, onhan Seth Rogen ja Evan Goldberg puikoissa.

Varmaan kuten tiedätte, ajoitus on a ja o, jos haluaa tehdä hyvän trailerin. Tässä asiassa Sausage Partyn traileri ainakin onnistuu. Traileri alkaa iloisella musiikilla. Eräs nainen on normaalilla ruokaostosreissullaan, tutkiskellen myös listaansa. Siirrymme hyllyyn, missä ruoat hinkuvat ostosvaunuihin. Iloinen joukko nakkeja pääsee kyytiin, sämpyläpaketin kera. Ruuat ovat iloisia kuin mikä ja käykin ilmi, että eräällä nakilla (Seth Rogen) on suhde sämpylän (Kristen Wiig) kanssa. Siirrytään kotiin. Ruokalistanainen kokkailee ateriaa. Ruoat ovat päässeet paketeistaan ja ovat yhä iloisella päällä. Tässä kohtaa elokuvan ilmapiiri vaihtuu. Iloinen reissu paketissa muutuu hirmuiseksi selviytymismatkaksi, missä henki on pelissä ja kaikki vaarassa. Toisin sanoen: tämä kaikki eskaloitui perunan kuorimisesta.

Itse myös elokuvan äkillisen ilmapiirin muuttumisen myötä, tätä voisi luulla vitsiksi. Mutta ei. It's real. Se tulee ensi-iltaan elokuussa jenkeissä.

Yksi syy, miksi pidin tästä trailerista ja miksi aion katsoa tämän elokuvan (jos se saa ensi-illan täällä ja ikäraja on kohdillaan) on sen hauska vakavissaan ottaminen. Traileri ottaa todella dramaattisen twistin puolessa välissä, ja itseäni ainakin nauratti. Ruoat muuttuvat vakaviksi, ja niiden kuolemia näytetään.

Myöskin animaatio ei näyttänyt ollenkaan huonolta (se näyttää suoraan sanoen hyvältä) ja nauroin vitseille. Aion todellakin tsekata Sausage Partyn, jos mainitsemani syyt pitävät kutinsa. Suosittelen myös kaikkia ei-niin-tosikkoja tsekkaamaan trailerin.